Kaikki varmaan muistavat vanhat kunnon autoradat ja urilla kiitävät pikkuautot. Ja kuten kaikki muukin, myös autoradat ovat kehittyneet aikojen myötä. Nykyradat ovat digitaalisia, jopa tekoälyllisiä.

Artikkeli on alun perin julkaistu Skrollin numerossa 2016.4.

Teksti: Jukka O. Kauppinen
Kuvat: Kimmo Rinta-Pollari, Jukka O. Kauppinen, Anki, Scalextric, Wikimedia Commons

Vanhan ajan pikkuautoradat olivat lystejä mutta rajoittuneita. Kovasta muovista rakennettuja radanpaloja liitettiin yhteen hankalasti ja sitten ihmeteltiin, missä on huono liitos, kun autot eivät kulje. Vai onko vika autossa, kaasukahvassa tai virtalähteessä? Kun lopulta päästiin ajamaan, autot lensivät ulos viimeistään toisessa mutkassa. Aja nyt siinä kilpaa, kun autoja pitää etsiä sohvan alta. Vaan eipä siinä – hauskaa se oli! Etenkin kun ajamassa oli useampiakin kavereita, jolloin kisa ei katkeillut koko ajan.

Pikkuautoradat ovat monille kuitenkin muisto menneestä, ehkä lapsuudestakin. Mutta ei niiden tarvitsisi olla. Scalextricin ja muiden valmistajien ratoja valmistetaan edelleen, ja mikä tärkeämpää, niitä myös kehitetään. Perheen junnuille ostetaan helposti joululahjaksi marketista  löytyvä halpa perusrata, joka muuttaa pian kaappiin pölyttymään, mutta pitkäjänteisemmät ja aikuisemmat harrastajat voivat sijoittaa suurempiin, laajennettaviin ratakokonaisuuksiin. Tai pölliä juniorin aloituspakkauksen ja käyttää sitä oman radan laajentamiseen.

Autoradat ovat kokeneet itse asiassa melkoisen mullistuksen viimeisen vuosikymmenen mittaan. Vaikka perinteinen ajaminen ei ole itsessään juuri muuttunut, ovat perinteiset analogiset radat saaneet rinnalleen uutta tekniikkaa, joiden myötä pikkuautoiluun on tullut myös digitaalinen ulottuvuus.

Uuden tekniikan lanseeraus autoradoille on tosin kestänyt yllättävän pitkään. Ensimmäiset digiradat lanseerattiin yli vuosikymmen sitten, mutta moni harrastaja ajaa yhä perinteisellä radallaan. Miksi päivittää, kun vanhakin toimii? Muutenkin autoratojen kultaisista ajoista on jo aikaa, ja niiden kestävyys on omanlaisensa ongelma: radat ja autot kestävät vuosikymmeniä, eikä niihin tarvita vuosipäivityksiä.

Niinpä autoratojen kehitys on kulkenut pääosin sivupoluilla. Kauppoihin on tuutattu ennen kaikkea erilaisia edullisia aloituspakkauksia, joskus erikoisemmilla lisensseillä höystettynä. Löytyy niin James Bond -autorataa kuin erilaisten automallien tai valmistajien mukaan brändättyjä ratoja. Mutta esimerkiksi digitaalinen Scalextric Sport Digital -järjestelmä lanseerattiin jo vuonna 2004, minkä jälkeen suuria mullistuksia ei ole enää nähty.

Digitaalisen kilpa-ajamisen suurin ja näkyvin muutos on hämmentävän ilmiselvä. Vanhat radat ovat teknisesti yksinkertaisia. Niissä on yleensä kaksi rinnakkaista uraa, joissa kussakin ajaa yksi auto. Autoja hallitaan pelkällä nopeussäätimellä, joka käytännössä säätää uran sähkövirran voimakkuutta. Auto reagoi suoraan uran sähkövirtaan ja ajaa sitä kovempaa, mitä kovemmin säätimestä virtaa väännetään.

Tästä johtuen kovempien harrastajien ja kerhojen radat ovatkin yleensä isoja ja tilaa vieviä. Jos rakennetaan vaikkapa kuudesta kahdeksaan uran levyinen rata, se on tehtävä huolella eikä sitä todellakaan pureta viikonlopun ajelujen jälkeen.

Uuden aikakauden digiradoilla samalla uralla voi kuitenkin ajaa useampikin auto. Yhtäkkiä isommat kaveriporukoiden ajojuhlat voidaan järjestää myös ihan kotikutoisesti. Tosin kisoissa olisi yhä hyvä olla myös katsojia, jotka voivat nostaa karanneet autot takaisin radalle.

Lisäksi digitaaliset radat voidaan varustaa monenlaisilla uusilla apuvälineillä. Digitaaliset varikot, ajanottolaitteet, monipuoliset kilpailutilat muokattavine sääntöineen ja mobiililaitteisiin yhdistettävät ajanottimet tuovat pikkuautoiluun uutta monipuolisuutta ja mahdollisuuksia.

Pikkuautojen lyhyt maailmanhistoria

1950-luvulla harrastajat kehittivät ensimmäiset sähköistetyillä urilla kiitävät autot. Southport Model Engineering Society -yhdistyksen jäsenten näytöskäyttöön vuonna 1954 rakentaman radan autojen 1:32-mittasuhteesta tuli kuin itsestään sähköratojen uusi standardi. Autoharrastus sai erityistä vauhtia kun harrastajat huomasivat, että pikkuruisia junaratoja varten suunnitellut junien sähkömoottorit olivat loistavia myös sähköautoihin.

Samaan aikaan väännettiin vielä kättä raiteiden ja urien paremmuudesta, mutta pian kina päättyi kuin itsestään. Brittiläinen Minimodels-valmistaja näet muunsi vuonna 1957 mekaaniset Scalex-pikkuautonsa toimimaan sähköllä, ja  uusista Scalextric-radoista tuli välitön hitti. Sen myötä markkinoille rynnisti muitakin pikkuautoratojen valmistajia.

Ratojen huippuvuodet osuivat 1970-luvulle, pahin taantuma kasarille. 1990-luku toi harrastukseen uutta puhtia, kun uudet valmistustekniikat mahdollistivat edullisten mutta aiempaa näyttävämpien ja realistisempien muottien ja autojen valmistamisen.

Tänään 1:32- ja 1:24-ratojen valmistajia on muutamia. Scalextricin lisäksi Suomesta löytyy ainakin Carreran ratoja, mutta myös SCX:n ja Nincon radat ovat tiemmä erinomaisia.

Scalextricin pitkälle historialle ja osien saatavuudelle ei kuitenkaan ole vertaista. Vanhat radanpalat voi yhdistää uusiin, ja tavaraa löytää niin uusina kauppojen hyllyiltä kuin käytettyinä nettikaupoista. Vuosikymmenten takaisillakin autoilla voi ajaa edelleen, ja pikkuautoharrastajat huoltavat ja rakentavat autojaan rakkaudella.

Enemmän toiminnallisuutta

Autorataharrastus hyötyi 1950-luvulla junaratoja varten kehitettyjen pikkuruisten sähkömoottorien yleistymisestä. Teknologiaa lainattiin myöhemminkin, sillä vuonna 1993 esiteltiin Digital Command Control -standardi, jonka avulla pienoisrautateiden hallintajärjestelmät tuotiin digitaaliaikaan. Vuosikymmen myöhemmin sama järjestelmä tuotiin pikkuautoihin.

Esimerkiksi Scalextric-radoissa perinteisiä ja digitaalisia radanpaloja voidaan sekoittaa vapaasti, minkä myötä on mahdollista rakentaa hyvinkin laajoja ja edullisia ratoja. Digiradalla voidaan kuitenkin ajaa vain digiautoilla. Lisäksi digiradalla tarvitaan omat käsiohjaimet ja Power & Control Base, jatkossa powerbase, johon voidaan liittää myös kehittyneempiä kierrosratalaskimia ja lisälaitteita, haluttaessa myös tietokone.

Digijärjestelmä perustuu siihen, että vaikka autot ajavatkin samoja sähköisiä kaistoja pitkin, on jokainen auto määritelty siihen asennetulla mikrokontrollerilla omaksi yksilökseen. Käytännössä autoissa on siis ikioma pikkuruinen tietokoneensa.

Scalextric-järjestelmässä myös vanhat autot on mahdollista modata digiaikaan. Aina ei toki kannata – isot kilpailut ajetaan yhä kiinteillä, analogisilla radoilla, joten menestyvää kisa-autoa tuskin kannattaa modata. Toki myös vanhempien autojen keräilyarvo saattaa kärsiä muokkauksista.

Mutta jos sivuvaikutukset eivät haittaa, autojen modaamisessa digiksi haasteeksi nousee ennemminkin kotelon tilavuus, eli mahtuuko digisiru piuhoineen ja uusine liittimineen sen sisään edes ahtamalla? Uusissa perusautoissa on valmiiksi digivalmius, niihin voi siis asentaa sirun pikkuvaivalla.

Digitaalisuus mullistaakin autoratakilpailuja monella tapaa eikä vain siksi, että yhtä ja samaa kaistaa pitkin voi ajaa useampia autoja. Olisihan se typerän näköistä, jos jokaisella kaistalla ajaisi kaksi tai kolme autoa peräkanaa kierros toisensa perään. Uusi tekniikka mahdollistaakin myös kaistanvaihdokset. Ne on toteutettu radasta riippuen eri tavoin, joista yhdessä ohjaaja lähettää kaistanvaihtomääräyksen ensin autolle. Auto taas hihkaisee infrapunasignaalilla digitaaliselle kaistanvaihtopalalle, että nyt olisi vaihto tarpeen. Toisessa tekniikassa taas autossa itsessään on kääntyvä ohjainura.

Myös autojen valoja voidaan hallita digillä. Scalextricin autojen valojen voimakkuus riippuu suoraan moottorin kierroksista, mutta SCX:n ja Carreran autoissa etu- ja takavaloja hallitaan mikroprosessorin kautta. Kilpaillessa jarruvaloilla voidaan ilmaista auton jarrutusta, ja valoilla voidaan ilmaista myös autojen eri tiloja tai ohjelmointia.

Digiratojen standardi ei ole kuitenkaan kaikenkattava, sillä eri valmistajien digitaaliset virransyöttö- ja ohjausasemat eivät ole yhteensopivia. Eri valmistajien autoja on kuitenkin mahdollista muuntaa toimimaan toistensa radoilla.

Mitä ne sirut sitten ovat? Scalextric on käyttänyt autoissaan muun muassa kahdeksanbittistä PIC16F630-mikroprosessoria. Kilpailevien Carreran autoissa on 8-bittinen 16 MHz:n Atmel ATMEGA8A ja SCX käyttää omissaan MC908JL3E CFAE:ta.

Näpertelijän kannalta autoissa on muuten mittavia eroa. Carreran autot on tehty laadukkaimmista ja kestävimmistä materiaaleista, mutta niiden korjaaminen ja kolvaaminen on hankalinta. SCX:n autot taasen on tehty hyvin näpertely-ystävällisiksi, Scalextricit ovat siinä välissä.

Autot paritetaan digitaalisen virransyöttöosan kautta digitaaliseen käsiohjaimeen, minkä jälkeen kisailun voi aloittaa. Urille syötetään jatkuvasti täysi virta, ja autojen yksilölliset komennot kiitävät sähkövirrassa kuin lähiverkossa konsanaan, toisiinsa sekoittumatta.

Autorataakin voi hakkeroida

Mikä harrastus se muka on, jossa ei ole mukana tee-se-itseä? Pikkuautoissa näpertämistä riittää, sillä niin autoja kuin ratoja hakkeroidaan suorastaan vallattomasti. Tyypillisintä on toki autojen perinteinen rakentaminen ja virittäminen oivaan kilpakuntoon, mutta eipä ratoja tai muitakaan autoratojen järjestelmiä ole pidetty pyhänä.

Esimerkiksi digitaalisen radan ohjaimista voi tehdä langattomia, jolloin niitä voi ohjata joko langattomalla kaasukahvalla tai jopa kännykällä. Perinteikkäämmin radan osia muokataan magneeteilla ja muilla virityksillä luotettavammiksi.

Digitaalisten ratojen powerbaseihin on tehty omia firmwareja, joilla niihin on asennettu uutta, omaa toiminnallisuutta. Toki valmiissakin powerbaseissa on eroja, sillä uudemmissa radalle saadaan kuusikin autoa yhtaikaa tai automaattinen keltainen lippu -toiminto, jos joku lennähtää radalta.

Digitaaliset powerbaset voidaan liittää myös tietokoneeseen. Näin pelin kierrosaika- ja tulostiedot voidaan näyttää powerbasen oman näytön tai erillisen tulostornin sijaan tietokoneella. Lisäksi eri autoille voidaan määritellä kuljettajien nimet, jopa tallit. Sopivien ratalaajennusten myötä pikkuautokisoihin voidaan tuoda myös polttoainetankit, -kulutus ja varikkopysähdykset sekä säätää autoja monilla muillakin tavoin.

Ja kun hulluuden astetta nostaa riittävästi, pääsemmekin todella kahjojen viritysten pariin. Autoratahöpsöt ovat rakentaneet muun muassa kauko-ohjattuja robottiautotalleja 1:32-autoille, omia kierroslaskimiaan ja radan valaistusjärjestelmiä. Eräs Arduinoa ja Raspberry Pitä käyttävä järjestelmä jopa tekee autoradoista täysin itsenäisesti ajavia.

Tekoälykkäämpi autorata

Digitaalisuuden tuonti perinteiseen autoratatekniikkaan on toki mukava asia, mutta entä jos autorata tehdään täysin nollasta, tietotekniikan ehdoin? Silloin syntyy jotain Anki Overdriven kaltaista.

Overdrive on alkutalvesta Suomen markkinoille saapunut autoratalelu, joka säväyttää sekä toimivalla tekniikallaan että hinnallaan. Valmistajan mukaan autot on varustettu erityisellä tekoälytekniikalla ja niitä ohjataan etänä Android- tai iOS-laitteeseen asennetulla peliohjelmalla. Kokonaisuus tuo mieleen Tron Legacy -elokuvan ja syystäkin, sillä yksi pelin ja autojen suunnittelijoista vastasi myös leffan visuaalisesta ilmeestä.

Overdrive on tyylikäs ja toimiva autorata, mutta sanotaan heti alkuun, että kyllä sillä hintaa piisaa. Aloituspaketti kymmenellä rataosalla ja kahdella autolla maksaa sen parisataa euroa, ratojen lisäpaketit yleensä 15–30 euroa ja lisäautot 60–70 euroa kappale. Ja vaikka aloituspaketillakin ajelee, niin käytännössä vasta kolmella autolla ja vähän isommalla radalla ajelu pääsee oikeuksiinsa. Tällöin rahaa on kulunut jo 300–400 euroa. Totuuden nimissä on toki todettava, että kyllä perinteisiinkin autoratoihin voi satasia ja tonneja upottaa, helposti.

Overdrive on silti hieno, uudenlainen väriläiskä autoratojen pitkään historiaan. Se on ensimmäinen todella uusi, täysin eri suunnasta ja omilla innovaatioilla aihetta lähestyvä autoratakeksintö vuosikymmeniin.

Samalla se on huomattavan pelillistetty. Kauko-ohjainohjelma mahdollistaa perinteiseen tapaan autojen portaattoman nopeudensäädön sekä kaistanvaihdon neljällä rinnakkaisella kaistalla. Lisäksi jokaisessa autossa on kaksi erilaista, kokemuspisteiden ja tasojen nousun myötä päivitettävää asetta. Kyllä vain, autojen taso nousee ajamalla ja niiden ominaisuuksia voi tuunata matsien välissä autotallissa.

Lisäksi autorataan voi päivittää myöhemmin uusia pelitiloja ja avattavia lisäkilkkeitä ja autoja voi jopa muuntaa tuntuvasti sekä ilmaisilla että maksullisilla laajennuksilla. Mainiona yksityiskohtana autojenkin firmwaren voi päivittää ihan vain sormen tökkäyksellä.

Ikävä kyllä Overdriven tekniikka ja autojen tekoälyohjelmisto ovat sen verran liikesalaisuuksia, ettei niistä löytynyt tarkempaa lisätietoa, eikä itse Ankikaan järjestelmän tarkempia yksityiskohtia toimittanut kysyttäessä. Yleistasoisempaa haastattelua ja hypeä olisi kyllä ollut tarjolla senkin edestä. Syvätietouden uupuessa onkin pakko todeta vain, että Overdriven tekoäly- ja tietotekniikkaulottuvuus toimivat hienosti. Autojen ytimessä tiemmä tikittää 50 MHz:n prosessori, ja niissä on laserhiiren kaltainen infrapuna-anturi, joiden avulla ne lukevat rataan upotettuja näkymättömiä kontrollikoodeja. Ne kertovat autolle, millaisella radankappaleella se ajaa, millä kaistalla ja missä kohtaa rataa. Samalla autot kuuntelevat peliohjelmalta tulevia komentoja ja yrittävät toteuttaa saamiaan käskyjä parhaansa mukaan. Esimerkiksi ohjauskomentojen päivitysnopeus on 500 käskyä sekunnissa.

Kiiltävästä vinyylistä valmistetut radankappaleet ovat innovatiivisia ja hyvin ideoituja. Kevyet palat kiinnittyvät toisiinsa näppärästi magneeteilla. Radan rakentaminen tai muokkaaminen sujuu kirjaimellisesti parissa minuutissa. Radan pinta on täysin tasainen, mitään uria tai edes reuna-aitoja ei ole. Tämä voi tuntua erikoiselta vanhan koulun pikkuautoilijasta, mutta uuden radan rakentamisen jälkeen autot ajavat sen läpi hissukseen ja tallentavat radan muodot muistiinsa. Tämän automaattisen ratojen opettelun ansiosta digirataa voi laajentaa ja muokata vapaasti myös hyppyreitä, siltoja ja eri tasoja hyödyntäen, kunhan kukkaro vain kestää. Mikä hämmentävintä, biilit kiitävät radalla vapaasta rullauksestaaan huolimatta hämmästyttävän varmatassuisesti ja lennähtävät ulos vahingossa vain harvoin. Silloinkin ne osaavat yleensä palata radalle oma-aloitteisesti.

Itse ajaminen on sekä kivalla tapaa autoratamaista että pelimäistä. Ohjaus on sujuvaa ja ajotaktiikallakin on väliä. Kaistojen oikeaoppinen vaihtaminen auttaa kierrosajoissa, ja muita autoja voi yrittää töniäkin. Pelitilasta ja säännöistä riippuen muita kisaajia voi myös kiusata erilaisin virtuaalisin asein tai miinoin.

Järjestelmän ytimessä on kuitenkin auton ja älylaitteen Bluetooth-yhteys, jonka avulla esimerkiksi kännykkä toimii käytännössä auton mikroprosessorin laajennuksena. Ankin peliohjelma suhtautuu autoihin kuin videopelin hahmoihin, mutta ohjaa niitä pelin kautta todellisessa maailmassa. Pelillisyyttä tuodaan pinnalle myös luomalla autoille erilaisia roolihahmoja, joiden kanssa voi ajaa yksinpelikisojakin. Toisin sanoen, lopultakin meillä on autorata, jota voi pelata ilman muita ihmiskavereita, sillä muita autoja ohjaa tekoälyvastustaja.

Overdrive tuskin jättää samanlaista pysyvää jälkeä autoratamaailmaan kuin sähköautoradat aikoinaan, mutta se on kiistämättömän erilainen ja uusi näkökulma aiheeseen. Toki kaupallinen menestys ja pitkäjänteinen kehitys voivat kasvattaa siitä pysyvämmänkin tuotteen, etenkin jos pelaajia piristetään ilmaisilla päivityksillä ja uudistuksilla. Tämä autoratapeli kun voi tosiaan kehittyä ajan kanssa, internetin kautta toimitettavilla peliohjelman ja autojen firmware-päivityksillä.

Tosin kun kerran digilelusta on kyse, niin eihän se täydellinen ole. Joskus harvoin autot saattavat seota, joskus yhteys auton ja ohjainkännykän välillä katoaa. Autoja on ladattava pidemmän iltaman aikana useamman kertaa, ja ensimmäinen ajokerta voi tuskastuttaakin, kun ensin pitää asentaa peliohjelma, luoda ajajien profiilit, päivittää autojen firmwaret, saada kaikki luurit näkemään toisensa ja niin edelleen. Ärripurri saattaa iskeä, jos ajamaan pitää päästä heti.

Alkuperäinen Overdrive Checkpoint TV:n testissä.

Entistä hurjempi

Päivitys artikkelin verkkoversioon: Anki on julkaissut Overdrivestä vuodelle 2017 uuden Fast & Furious Edition -version, joka on yhteensopiva alkuperäisen Overdriven kanssa. Radat ovat samaa materiaalia, joten niiden palat voi näppärästi yhdistää entistä pidemmäksi. Fast kuitenkin sisältää myös uuden kiihdytyskaistapalan, uusia autoja sekä paljon uutta sisältöä mobiilisovellukseen.

Pohjimmiltaan ajaminen ei entisestä eroa – kärryjä ajatetaan radalla mobiilisovelluksen kautta, mutta nyt kännykästä puhuu itse Vin Diesel, jos ajaa hänen autollaan. Kaksi uutta furioosia autoa ovat kivan näköisiä, mutta toinen niistä tuntui keräävän tehokkaammin karvoja ja roskia pyöriinsä. Isommassa iltamassa tuntuikin, että roska-auto sinkoili pidemmän päälle muita enemmän ulos radalta.

Fast & Furious Edition on alkuperäisen Overdriven tapaan mainio paketti, joka on yhtäläisen toimiva aloituspakkaus älyautoratojen maailmaan. Mutta sekin kaipaisi silti kaverikseen vähintään yhden lisäauton ja muutaman lisäratapätkän. Jos rataa ja autoja piisaa, niin silloin luvassa on taatusti mainioita ajoelämyksiä.

Rataa testattiin oikein kunnolla neljän päivän autoratailtamassa. Ajajia oli kaikenikäisiä ja varsin kivaa oli, etenkin kun radalle laitettiin myös aiemmat, kerrassaan upeat Ankin Supertruck-rekat. Ne herättivät kerrassaan ihastusta kiitäessään radalla pienempien kaarojen seassa. Mutta kisapäivien mittaan havaittiin yksi pienenpieni ongelma: jos kaikki aloittavat ajamisen samalta viivalta, niin moninpelissä on käytössä vain yksi pelitila. Pelitilat määräytyvät pelin hostaajan avaamien sisältöjen mukaan, mikä on aika ikävä ratkaisu. Moninpeliin pitäisi ehdottomasti olla jokin ”kaikki auki heti nyt” -tila, että se pisimmälle pelannut kaveri ei joutui olemaan koko ajan kännykkä kuumana kisoja hostaamassa.

Overdriven käyttämä Bluetooth-tekniikka tuotti myös ongelmia siinä vaiheessa, kun samassa huoneessa ajetaan neljän auton kisoja ja lisää autoja on latauksessa vieressä. Bluetooth-taajuus oli niin täynnä vilinää, että osa kännyköistä ei enää pystynytkään pitämään vakaata yhteyttä luurin ja auton välillä. Tämän tajuttuamme lataustelakka siirtyi naapurihuoneeseen, ja ajaminen muuttui heti paljon helpommaksi ja vähemmän pätkiväksi.

Overdriveistä lisää Checkpoint TV:n ja V2.fi:n arvosteluissa.

Artikkeli on alun perin julkaistu Skrollin numerossa 2016.4.

Voit tilata lehden kätevästi täältä, niin voit lukea jutut kätevästi heti lehden saapuessa!